Klubipäädyn huikea kannatuskulttuuri – asia, josta ei puhuta

Torstai 31.7.2025. Kuten niin monen europelin alla aikaisemminkin, olen soittanut Stereo Lovea koko päivän aina sopivan hetken tullen. Kotoa lähtiessäni lienee kyseinen biisi olleen soitossa ehkä yhdeksättä tai kymmenettä kertaa. Töölöön saapuessani on kaduilla huomattavasti normaalia enemmän ihmisiä valkoisissa paidoissa. Onhan Klubipääty somekanavillaan ihmisiä ohjeistanut näin pukeutumaan. Stadionin sisällä vielä yksi olut sekä hermostunutta haahuilua ja naureskelua porukasta toiseen vaellellen. Kaikki tietävät tilanteen. Vaikka oikeisiin europeleihin tänä vuonna päästääkseen olisi Klubin noustava vuori tai kokonainen vuorijono, olisi tämäniltainen voitto kuitenkin jättiharppaus kohti paikkaa auringossa.

Ennen ottelua on kerrottu, että tänään on luvassa iso tifo. Kun Klubipäädyssä puhutaan isosta tifosta, se todella tarkoittaa Suomen mittakaavassa suurinta mahdollista. Viimeisen viiden vuoden aikana on Klubipääty esittänyt monia taidonnäytteitä, joten odotettavissa on jälleen jotain todella upeaa. Vihdoin jännitys alkaa purkautua, kun jo varttia ennen matsia koko pääty seisoo, laulaa ja huutaa kuin transsissa. Vihdoin kajahtaa stadionin ämyreistä Stereo Love ja seuraa vuosien mittaan erittäin tutuksi tulleet euromanööverit. Tämä on sitä ihanaa stadilaista fudiskiimaa, minkä takia tuhannet ihmiset raahautuvat stadionille illasta toiseen.

Niin se tifo. On päädyssä aiemminkin nähty koko päädyn kokoisia tifoja, mutta jälleen tiforyhmän aikaansaannos saa kokeneenkin Klubikannattajan haukkomaan henkeä muustakin syystä kuin siitä, että muovin alla on hieman vähemmän happea kuin muovin ulkopuolella. Jopa tifon alta katsottuna tuo taideteos on vaikuttava, mutta kun matsin jälkeen näki somessa kuvat tifosta, voi sen jälleen kerran todeta olevan aivan mieletön. Vähääkään kotiinpäin vetämättä, voi tuon taideteoksen sanoa olevan yksi suurimmista näytteistä suomalaisesta jalkapallokulttuurista. Kuten jossain chatissa todettiin ilman pienintäkään ironiaa tai huumoria, tällaisen työn tehneet ihmiset ansaitsisivat valtion taholta taideapurahan. Matsin jälkeen kerrottiin, että tifon maalaamiseen oli käytetty 35 purkia spraymaalia ja 24 litraa telamaalia. Tifomuovia kului 675 neliömetriä ja polyesterikangasta käytettiin 110 neliötä. Tifoa oli ollut tekemässä valtava määrä ihmisiä, eikä käytetyistä työtunneista varmasti kukaan ole pitänyt kirjaa. Miksi olisi, sillä kysehän on rakkaudesta. Kyse on rakkaudesta tätä kulttuuria kohtaan. Se on rakkautta Stadia kohtaan, mutta ennen kaikkea se on rakkautta HJK:ta kohtaan.

Kentällä ottelu Ardaa vastaan alkaa Klubin kannalta mainiosti. Ensimmäisen 20 minuutin ajan bulgarialaiset ovat täysiä vastaantulijoita sinivalkoisten vyöryttäessä kohti Ardan maalia. Maalia ei Klubi kuitenkaan onnistu tekemään. Yhtä lailla upealta näyttää myös meininki Klubipäädyssä. Vaikka ihan aiheellisesti capo välillä muistuttaakin chanttien loppuun saakka vetämisestä, on tunnelma ja meteli päädyssä huikea. Mahtava tunnelma ei rajoitu ainoastaan Klubipäätyyn, vaan myös junnupääty ja varsinkin itäkatsomo lähtevät mahtavalla tavalla mukaan chantteihin ja huudatuksiin.

Alun jälkeen, ei matsi sitten suju kentällä lainkaan suunnitelmien mukaan. Vaikka Klubi ottelua johtikin, pääsi Arda vielä vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen vielä varsinaisen peliajan puitteissa tulemaan tasoihin ja viemään ottelun jatkoajalle. Katsomossa ei kentän jonkinlainen alavire näy lainkaan. Jos ei kentälle tai tulostauluun olisi katsonut, ei Ardan maaleja todennäköisesti olisi edes huomannut. Chantit jatkuivat ja meteli vain voimistui Ardan maaleista. Ardan mentyä ensin pelissä johtoon, Meriluoto ja Pukki käänsivät tilanteen 2-1 HJK:lle. Klubin kahden maalin jälkeistä fiilistä en muista stadionilla nähneeni sitten Rooma- ja Frankfurt-kotipelien.

Viime vuosien kehitys Klubin kannattajakulttuurissa näkyykin juuri siinä, ettei vastustajalla oikeastaan ole enää väliä. Hieman kärjistäen, on tunnelma nykyisin maanantai-iltana Jaroa vastaan sama kuin torstai-iltana Roomaa (tai bulgarialaista maalaisjengiä) vastaan. Myönnettäköön, että tässä hieman saatan liioitella, mutta se on selvää, että Stadissa tullaan nykyisin katsomaan Klubia, ei vastustajaa. Joskus takavuosina tilanne ehkä saattoi olla toisinpäin. Stadion ei toki nytkään ollut loppuunmyyty, mikä osaltaan selittyi bulgarialaisille varatun katsomon täyttämättömyydellä, mutta 7500 ihmisen yleisömäärä täysin tuntematonta bulgaarialaisryhmää vastaan on silti ihan kelpo suoritus.

Lopulta matsi siis meni jatkoajalle ja rankkarikisaan. Jatkoajalla päädyn lisäksi koko itäkatsomo, osa yläkatsomoista ja jopa osa pääkatsomosta seisoi. Stadionilla pauhaava HEL-HEL-HELSINKI huuto nosti ihokarvat pystyyn. Lopulta matsi päättyi kentällä valtavaan pettymykseen, kun Arda tasoitti pelin vähän ennen loppuvihellystä ja kun jatko-ottelukaan ei tuonut ratkaisua mentiin rankkarikisaan. Sen Klubi hävisi luvuin 3-4 ja Klubin europelit päättyivät siihen. Kentällä alavireisesti sujunut kausi sai jälleen yhden ikävän jatko-osan. Pää painuksissa kävellessäni kohti bussipysäkkiä, tuli mieleeni kuitenkin, että onneksi maanantai tulee kohta. Silloin pelataan taas Interiä vastaan ja saan tätä euforiaa lisää. Vaikka tappio harmittaa aina, koin silti jälleen mahtavaa tunnetta siitä, että saan olla osa suurta Klubiperhettä ja siitä, että me kaikki yhdessä teimme jälleen tämän.

Seuraavana päivänä, pureskeltuani tappiota jonkin aikaa, selailin eri aviiseiden matsia koskevia julkaisuja. Niissä missä matsista ylipäätään mitään kirjoitettiin, todettiin jotenkin lakonisesti tyyliin, että tässä taas suomainen potkupallo näytti tasonsa. Olihan myös SJK tippunut eurokentiltä färsaarelaista Klaksvikia vastaan ja Ilves hollantilaista Alkmaaria. Tietäen jo etukäteen lopputuloksen, yritin todella myös etsiä jostain edes pienen maininnan edellisillan tunnelmasta Töölössä. Vielä muutama vuosi sitten, olisi tällainen tunnelma missään urheilukatsomossa Suomessa ollut täyttä utopiaa. Nykyisin se tapahtuu silloin kun Klubi pelaa. Se tapahtuu siksi, että Klubi merkitsee valtavan paljon monille stadilaisille. Se tapahtuu siksi, että koko ajan kasvava määrä ihmisiä tekee sen. Ajattelin, että olisiko jollain toimittajalla mahdollisesti sen verran ollut tuntosarvet päässä, että olisi hieman kirjoituksessaan kuvaillut päätykatsomossa näkemäänsä valtavaa taideteosta. Olisiko joku toimittaja ajatellut 7500 ihmisen yhteisestä hurmiosta pohjaavan huutomyrskyn ylittävän uutiskynnyksen. Ylipäätään, näkisikö joku työkseen urheilusta kirjoittava ammattilainen aiheelliseksi edes kerran kertoa ihmisille myös urheilun tästä puolesta. Itse olen kuitenkin ajatellut, että journalistin ensisijainen tehtävä olisi kertoa mielenkiintoisista asioista, joita ympärillä näkee ja mitä tapahtuu. Kuten todettua, tiesin lopputuloksen jo etukäteen, enkä siis pettynyt siitä, ettei kirjoitettavaksi toivomistani asioista oltu yhdessäkään julkaisussa mainittu sanallakaan.

Useamman kerran olen saanut lehdistä lukea, kuinka ultrakannattajien kulttuuri on jonkinlainen Suomeen rantautunut sairaus. Myönnettäköön, että joissain kohdin on joillain ihmisillä voinut myös läikkyä yli. Kuitenkin, valtaosin kulttuuri koostuu ylläkuvaamistani tunteista ja intohimosta yhteiseen asiaan. Tuskin mikään muu asia voi koota yhteen niin erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista hetkeen, jolloin kaikki ovat samalla viivalla. Kuten HJK:n sloganissa todetaan – On vain yksi Klubi. Se on kaunista. Jostain syystä media on kuitenkin tästä kulttuurista poiminut itsensä negatiiviseksi julistamansa asiat. Yleensä uutisoinnin kaava on sama. Jossain on tapahtunut jotain, mistä hieman värittäen asiasta uutisoidaan. Sen jälkeen saman mediatalon toinen aviisi julkaisee saman uutisen, minkä jälkeen kysytään asiantuntijan mielipidettä niin, ettei tälle jää tilaa vastata kuin yhdellä tavalla. Joka kerta kun samasta asiasta uutisoidaan, lisätään aina vähän lisää värikynää. Tällä tavoin saadaan valtava kohu aikaiseksi, vaikka alun perin kyseessä olisi ollut vain saranoiltaan irronnut vessan ovi tai yksi tussilla töhritty vessan peili. En tällä tarkoita, että minkäänlainen julkisten tilojen sotkeminen olisi hyväksyttävää. Jostain syystä kuitenkin se, että saranoiltaan irronneesta ovesta päästään muutaman julkaisun kautta siihen, että spekuloidaan jo mahdollisilla tulevilla ihmisuhreilla, tuntuu naurettavalta. Sitä se on.