Jalkapallon turvallisuuskeskustelu nojaa yllättävän vähäiseen tutkimusnäyttöön

Julkaistu 8.7.2026

Jalkapallo-otteluissa käytetystä pyrotekniikkaa koskevassa keskustelussa monet väitteet esitetään itsestäänselvyyksinä. Kun niiden taustalla olevia tutkimuksia, viranomaisperusteluja ja kansainvälisiä kokemuksia tarkastelee lähemmin, kuva osoittautuu huomattavasti monimutkaisemmaksi. Tutkimusnäyttöä aiheesta löytyy yllättävän vähän, ja julkisessa keskustelussa toistuu myös väitteitä, jotka eivät kaikilta osin vastaa käytettävissä olevaa tietoa.

Tämä kirjoitus on jatkoa 14.6. julkaistuun artikkeliimme otsikolla ”Pitäisikö pyrot sallia jalkapallostadioneilla ennen kuin joku kuolee?”, jossa tarkasteltiin sitä, aiheuttaako nykyinen nollatoleranssilinja itsessään turvallisuusongelmia.

Tässä jatkokirjoituksessa Forza HJK Sanomat kysyy:

- Onko pyrotekniikan käyttö jalkapallostadionilla laitonta?
- Mitä näyttöä nollatoleranssin toimivuudesta on?
- Voiko luvanvarainen ja valvottu pyrotekniikka parantaa turvallisuutta?
- Kuuluuko vastuu turvallisista otteluista pelkästään tapahtuman järjestäjälle?
- Ovatko nykyiset seuraamukset pyrojen käytöstä oikeasuhtaisia?
- Mitä tutkimukset kertovat pyrojen vaarallisuudesta?
- Mihin viranomaiset perustavat kantansa?

Onko pyrotekniikan käyttö jalkapallostadionilla laitonta?

Tätäkin aihetta käsiteltiin edellisessä artikkelissamme.

Haastattelin tätä artikkelia varten poliisitarkastaja Tuomo Korhosta. Hänen mukaansa edellisessä kirjoituksessani oli virheellinen väite siitä, etteivät pyrotekniset tuotteet olisi yleisötilaisuuksissa laittomia.

Julkisessa keskustelussa toistellaan usein väitettä, että pyrotekniikka on laitonta. Myös viranomaisten kommenteista saa helposti tämän käsityksen. Juridisesti asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Suomen lainsäädäntö ei sisällä yleistä kieltoa pyroteknisten tuotteiden käytölle yleisötilaisuuksissa. Poliisi ja pelastusviranomainen voivat kuitenkin kieltää niiden käytön, jos siitä arvioidaan aiheutuvan ”ilmeistä henkilö-, ympäristö- tai omaisuusvahinkojen vaaraa”. Lisäksi jalkapallostadioneilla järjestyssäännöt kieltävät pyrotekniikan käytön.

Kyse ei siis ole siitä, että pyrotekniset tuotteet olisivat lain nojalla automaattisesti kiellettyjä, vaan siitä, että niiden käyttö on viranomaisen tai tapahtuman järjestäjän päätöksellä kielletty.

Tämä ero on olennainen. Julkisessa keskustelussa sana laiton ymmärretään tässä yhteydessä usein väärin. Asia voi kuulostaa semantiikalta, mutta sillä on merkitystä. Kun poliisi, pelastusviranomaiset tai Tukes toteavat pyrotekniikan olevan laitonta, helposti unohtuu kertoa, että juuri viranomaiset ovat tahoja, jotka ovat käytön kieltäneet – ei laki itsessään.

Täsmällisempää olisi puhua viranomaisten kieltämästä kuin automaattisesti laittomasta pyrotekniikasta. Kyse ei ole pelkästä sanavalinnasta, vaan siitä, ymmärretäänkö oikein, mihin nykyiset rajoitukset perustuvat. Vasta sen jälkeen voidaan arvioida, ovatko kiellot oikeasuhtaisia ja olisiko turvallisuuden parantamiseksi löydettävissä myös muita keinoja.

Myös Korhosen lähettämässä Poliisihallituksen ohjaavassa kirjeessä lähtökohtana on, että pyroteknisiä tuotteita voidaan käyttää luvalla.

Lopulta Korhonen itsekin myöntää eron laittoman ja kielletyn asian välillä.

"Laillisesti niitä voi toki käyttää, jos niiden käyttöön on lupa, mutta katsomoon ei varmasti ole lupia missään myönnetty", Korhonen toteaa.

Kysyin häneltä, olisiko viranomaisilla perusteet olla myöntämättä lupaa, jos pyroteknisten tuotteiden käyttö rajattaisiin stadionilla kokonaiselle pääty- tai sivukatsomolle siten, että siellä ei olisi muuta yleisöä. Tähän kysymykseen en saanut vastausta.

Mitä näyttöä nollatoleranssin toimivuudesta on?

Pyroteknisten tuotteiden käyttö on Suomessa lisääntynyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, vaikka valvontaa on jatkuvasti kiristetty. Tästä vaikuttavat olevan yhtä mieltä niin seurat, kannattajat kuin turvallisuusviranomaisetkin. Sen sijaan näkemykset eroavat siitä, millä keinoin ongelmaa pitäisi ratkaista.

Ainakin poliisi, paloviranomaiset ja Tukes tuntuvat uskovan kieltolinjan olevan ratkaisu. Poliisi on julkisessa keskustelussa vedonnut myös kansainvälisiin esimerkkeihin, joiden mukaan nollatoleranssi on tuottanut tuloksia. Kieksin Ylelle tekemässä dokumenttisarjan jaksossa ”Ultrakannattajat” poliisitarkastaja Tuomo Korhonen sanoo:

"Pyrojen osalta esimerkiksi kansainvälisesti meillä on hyviä esimerkkejä. Meillä on Kreikka, Turkki ja Englanti, joissa ainut mikä toimii, on nollatoleranssi. Ja kun ne on saatu sieltä pois, niin niistä on tullut perhetapahtumia."

Pyysin Korhosta täsmentämään, mihin nämä väitteet perustuvat, koska esimerkiksi Turkissa tilanne yleisen tiedon mukaan on ollut Euroopan pahimpia.

"Turkin ja Kreikan kohdalla tietojemme mukaan tilanne on varsin erilainen. Mihin perustuu tieto siitä, että nollatoleranssilla peleistä on tullut perhetapahtumia?"

”Nuo tiedot perustuvat siihen, mitä noiden maiden viralliset delegaatit ovat tuoneet esille T-S4 komitean kokouksissa Strasbourgissa”, Korhonen vastaa.

T-S4 (Saint-Denis-komitea) on Euroopan neuvoston asiantuntijakomitea, joka valvoo Saint-Denis -yleissopimuksen soveltamista. Komiteassa on jäseniä eri maiden poliiseista ja sisäministeriöistä. Komitea tekee muun muassa monitorointikäyntejä jäsenmaihin.

Saint-Denis-sopimuksen julkisesti saatavilla olevasta Turkin maaraportista ei kuitenkaan löydy mainintaa siitä, että jalkapallo-ottelut olisivat muuttuneet perhetapahtumiksi. Viimeisin monitorointiraportti Turkista on vuodelta 2024.

Korhonen tarkensi, että hänen viittauksensa Turkkiin koski yhtä Ankarassa sijaitsevaa stadionia marraskuussa 2025.

"Todennäköistä kuitenkin on, että nämä esimerkit ovat yksittäisiltä stadioneilta ja toisenlaisiakin tarinoita näistä maista löytyy. Turkin Ankarassa ennen tulimerenä tunnettu stadion oli ainakin marraskuussa 2025 ollut täysin vapaa pyroista. Itse en ole paikalla käynyt, mutta uskoa pitää, kun virallisissa piireissä näin on kerrottu."

Kysyin myös, löytyykö T-S4:n kokouksista pöytäkirjoja tai muuta dokumentaatiota, josta nämä tiedot voitaisiin tarkistaa.

Korhosen mukaan kyseiset asiat on kerrottu kokousten pyöreänpöydän keskusteluissa, joita ei kirjata pöytäkirjoihin ja ”siksi niitä ei oikeastaan voi mistään löytää eikä väitteitä aina todentaa”.

Kävin läpi Turkkia koskevia jalkapallouutisia, videoita sekä aiheesta saatavilla olevaa aineistoa, mutta en löytänyt viitteitä Korhosen kuvaamasta tapauksesta tai stadionista.

”Noita esimerkkejä mitä itse olen tuonut esiin ei kukaan siellä [T-S2-kokouksessa] ole kieltänyt, tai väittänyt että ne eivät pitäisi paikkaansa. Mutta virallisissa yhteyksissä esiin otettuja, joten ainakin itse luotan siihen, että ne paikkansa pitävät.”

Voiko luvanvarainen ja valvottu pyrotekniikka parantaa turvallisuutta?

Norja on viime vuosina kokeillut luvanvaraista ja valvottua pyrotekniikan käyttöä jalkapallo-otteluissa. Kokeilu jatkuu ainakin vuoteen 2027, sillä Norjan hallitus päätti alkuvuonna jatkaa poikkeuslupaa kahdella vuodella.

Kysyin poliisitarkastaja Tuomo Korhoselta, onko Euroopan neuvoston Saint-Denis-sopimusta valvovassa T-S4-asiantuntijakomiteassa arvioitu, voisiko luvanvarainen käyttö parantaa otteluiden turvallisuutta.

"Myös Norjan kokeilusta on keskusteltu. Kuten myös Ranskan aiemmasta vastaavasta kokeilusta. Muissakin maissa näitä on käsittääkseni tehty, mutta yleisin toteama on, että nämä eivät vain yksinkertaisesti toimi kokonaisuus huomioiden."

Vastaavan arvion olen kuullut aiemminkin. Esimerkiksi Tampereella järjestetyssä turvallisuusseminaarissa poliisi totesi luvallisia pyrokokeiluja käsiteltäessä lyhyesti, että ne "eivät toimineet", mutta perusteluja väitteelle ei esitetty.

Suomessa nollatoleranssi ei toistaiseksi ole estänyt pyrotekniikan käytön lisääntymistä. Siksi olennaista ei ole vain todeta, että jokin malli "ei toimi", vaan arvioida, kumpi toimintatapa johtaa turvallisempiin ottelutapahtumiin: tiukka nollatoleranssi vai hallittu ja luvanvarainen käyttö.

Korhosen mukaan Norjan turvallisuusviranomaiset suhtautuvat kokeiluun edelleen kriittisesti.

"Norjassa asiaa ovat käsittääkseni ajaneet eri ministeriöiden edustajat omilla intresseillään, mutta jos keskusteluun otetaan mukaan turvallisuusorganisaatiot (poliisi), muuttuu käsitys asiasta. Turvallisuudesta huolehtivat tahot ovat oikeasti huolissaan pyroista, eikä poliisi edes Norjassa – ainakaan T-S4-edustajan mukaan – puolla pyrojen sallittua käyttöä. Riskit ovat yksinkertaisesti liian suuret turvallisuuden näkökulmasta."

Norjalaisten ministeriöiden ”intresseistä” tiedämme sen mitä sieltä on lausuttu.

"Hallitus uskoo, että näitä pyroteknisiä tuotteita on käsiteltävä asianmukaisesti. Siksi jatkamme poikkeuslupaa", oikeusministeri Astri Aas Hansen perusteli päätöstä ruotsalaiselle Sportsbladetille.

Korhosen arvio siitä, etteivät kaikki Norjan turvallisuusviranomaiset tue kokeilua, saa tukea myös norjalaisista lähteistä.

Viranomaisten negatiivinen suhtautuminen kokeiluun on johtanut myös ongelmiin.

"Kaiken kaikkiaan luvanvaraiset pyrot ovat toimineet melko hyvin. Suurena ongelmana on kuitenkin ollut se, että eri paikalliset pelastuslaitokset ovat käsitelleet lupahakemuksia hyvin eri tavoin. Uusi lainsäädäntö määrää, että paikalliset pelastuslaitokset eivät enää käsittele seurojen hakemuksia. Nyt seuroille itselleen siirtyy suurempi vastuu, ja niiden on laadittava omat dokumentoidut riskinarviointinsa", kertoo Brannin kannattajayhdistys Bataljonenin puheenjohtaja Erlend Vagene.

Norjan päätös jatkaa kokeilua osoittaa, että hallitus on katsonut luvanvaraisen käytön ansaitsevan jatkoa, vaikka kaikki turvallisuusviranomaiset eivät ole sitä kannattaneet. Se ei tarkoita, että malli olisi ongelmaton.

"Niin sanotut ultra-kannattajat ovat usein periaatteiltaan viranomaisvastaisia, eivätkä aina tyydy viranomaismääräyksiin, vaan venyttävät sallittuja käyttöaikoja tai alueita oman mielensä mukaan", Korhonen kertoo kuulleensa Norjan ongelmista.

Keskeinen kysymys onkin, vähenevätkö turvallisuusriskit enemmän tilanteessa, jossa pyrotekniikan käyttö on kokonaan luvatonta, vai silloin, kun käyttö on yhdessä suunniteltua ja sille on sovittu rajat, vaikka jotkut ryhmät näitä eivät rajoja aina noudattaisikaan.

Norjassa ministeriön päätös jatkaa kokeilua kertoo siitä, että on tultu jälkimmäiseen johtopäätökseen turvallisuusviranomaisten vastustuksesta huolimatta.

Kuuluuko vastuu turvallisista otteluista pelkästään tapahtuman järjestäjälle?

Suomessa turvallisuusviranomaiset ajavat nollatoleranssia ja ovat samalla todenneet julkisuudessa, että vastuu ottelutapahtumien turvallisuudesta kuuluu tapahtuman järjestäjälle. Käsittelimme tätä teemaa myös edellisessä kirjoituksessamme.

Jalkapalloseurat asetetaan mahdottomaan tilanteeseen, jossa niiden odotetaan estävän pyrotekniikan käyttö kokonaan. Kun siinä ei onnistuta, poliisi katsoo järjestäjän rikkoneen velvoitteitaan ja asettaa tapahtumille uusia ehtoja. Jos pyrotekniikan käyttö jatkuu, sama prosessi toistuu.

Norjassa ottelujen järjestäjiä ei enää jätetty yksin kantamaan luvattoman pyrotekniikan käytöstä aiheutuvia riskejä.

Vuonna 2021 Norjassa järjestettiin maan pyrotekniikka-asetusta koskeva neuvottelu. Kokouksessa käsiteltiin myös vastuuta, jonka järjestävät seurat joutuvat kantamaan luvattoman pyrotekniikan käytön vuoksi. Uuden asetuksen tavoitteeksi asetettiin turvallisempien tapahtumien mahdollistaminen luvanvaraisen pyrotekniikan käytön avulla.

Norjassa oli jo tuolloin tunnustettu, ettei pyrotekniikan käyttöä saada stadioneilta poistettua pelkillä kielloilla. Tämän vuoksi neuvottelussa katsottiin, ettei ole kohtuullista, että tapahtumien järjestäjät kantaisivat yksin vastuun luvattomasta pyrotekniikan käytöstä.

Ovatko nykyiset seuraamukset pyrojen käytöstä oikeasuhtaisia?

Poliisi, pelastusviranomaiset ja Tukes noudattavat pyroteknisten tuotteiden käyttöön jalkapallostadioneilla nollatoleranssilinjaa. Sama lähtökohta on pitkälti hallinnut myös julkista keskustelua, johon ovat osallistuneet muun muassa Palloliitto, Veikkausliiga ja seurat.

Keskustelussa on sivuutettu vaihtoehtoisia toimintamalleja, ja siinä on esitetty myös väitteitä, jotka eivät kaikilta osin vastaa käytettävissä olevaa tietoa.

Nollatoleranssia on sovellettu Suomessa jo vuosikymmeniä, mutta pyrotekniikan luvaton käyttö on siitä huolimatta lisääntynyt. Tällä kaudella poliisi on kiristänyt linjaansa, ja otteluita on keskeytetty pyrotekniikan käytön vuoksi muun muassa Turussa ja Lahdessa.

Helsingin poliisi meni vielä pidemmälle asettamalla HJK:lle ukaasin, jonka mukaan toistuvat pyrotekniikkatapaukset voivat johtaa jopa siihen, että loppukauden ottelut pelataan ilman yleisöä.

Julkisessa keskustelussa on keskitytty pääasiassa siihen, kenen tulisi päättää ottelun keskeyttämisestä. Poikkeuksen muodostaa Ylen artikkeli otsikolla ”Kuka keskeyttää ottelun, kun soihdut syttyvät?”, jonka lopussa tarkasteltiin myös Norjassa käytössä olevaa mallia. Sen sijaan lähes huomiotta on jäänyt kysymys siitä, ovatko otteluiden keskeyttämiset ja muut seuraamukset oikeasuhtaisia. Samalla on jäänyt arvioimatta, missä määrin joukkorangaistukset, joissa muutamien katsojien toiminnan seuraukset kohdistuvat tuhansiin muihin katsojiin, ovat oikeudellisesti perusteltuja.

Tietoomme saamamme kuluttajaviranomaisen kannan mukaan rikkeisiin syyllistymätön katsoja voi tietyissä tilanteissa hakea seuralta korvausta, jos seura ei pysty tarjoamaan myynnin yhteydessä luvattua vastinetta lipulle tai kausikortille.

Oikeudellisia kysymyksiä nousi esiin myös Lahdessa, jossa poliisi käynnisti esitutkinnan FC Lahden toimitusjohtajan ja turvallisuuspäällikön vastuusta ottelun keskeyttämiseen liittyen. Esitutkinta ei johtanut syytteisiin.

Tänä keväänä Sveitsissä FC Zürich haastoi päätöksen sulkea seisomakatsomo väkivaltaisuuksien vuoksi. Sikäläinen tuomioistuin kumosi sulkupäätöksen perusoikeuksiin vedoten ja koska toimenpiteellä olisi ollut hyvin vähäisiä vaikutuksia stadionin ulkopuolella tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin

Keskustelussa lähes kokonaan huomiotta on jäänyt myös pyrotekniikan vaarallisuuden ja terveyshaittojen todellinen taso. Ovatko riskit niin merkittäviä, että esimerkiksi otteluiden pelaaminen ilman yleisöä on niihin nähden oikeasuhtainen toimenpide?

Mitä tutkimukset kertovat pyrojen vaarallisuudesta?

Yksi yleisimmistä pyrotekniikkaa koskevista perusteluista on, että soihdut ja savut aiheuttavat merkittävän terveysriskin. Tukes viittasi tätä artikkelia varten antamassaan vastauksessa UEFA tilaamaan asiantuntijaraporttiin ”Pyrotechnics in Stadia”, jossa todetaan, ettei pyrotekniikan käyttöä voida pitää turvallisena stadionien katsomoalueilla. Raportin keskeiset perustelut liittyvät kuitenkin kokonaisvaltaiseen turvallisuuteen: palovammoihin, turvaetäisyyksiin, paniikkiriskiin, räjähdysvaaraan sekä savun ja palokaasujen aiheuttamiin haittoihin. Raportissa ei arvioida luvanvaraisen pyrotekniikan käyttöä eikä se sisällä omia mittauksia stadionien hiukkaspitoisuuksista, vaan kokoaa yhteen aiempaa tutkimustietoa ja turvallisuusarvioita.

Yksi harvoista vertaisarvioiduista stadionolosuhteissa tehdyistä tutkimuksista on slovenialaisen Jožef Stefan Instituten tutkijoiden vuonna 2020 julkaisema Pirkerin tutkimus, jossa ilman hiukkaspitoisuuksia mitattiin jalkapallo-ottelun aikana Ljubljanan Stožice-stadionilla. Tutkimuksessa stadionin normaali taustapitoisuus oli noin 5 500 hiukkasta/cm³. Suurimmilla pyrojen käytön aikana pitoisuus nousi noin 70 000 hiukkaseen/cm³ eli noin 12-kertaiseksi taustatasoon verrattuna. Nousu oli kuitenkin lyhytaikainen, ja pitoisuus laski takaisin lähelle taustatasoa noin 20 minuutissa.

Vertailun vuoksi Texas A&M University-Kingsvillen tutkijoiden tutkimuksessa ruoanlaiton aiheuttamat ultrafiinien hiukkasten pitoisuudet vaihtelivat 13 400–604 000 hiukkaseen/cm³. Lundin yliopiston tutkimuksessa puolestaan kahden tavallisen kynttilän palaminen tuotti 510 000–1 140 000 hiukkasta/cm³.

Vertailuja on kuitenkin syytä tulkita varovaisesti, sillä stadioneilla käytettävän pyrotekniikan, ruoanlaiton ja kynttilöiden päästöt eivät ole kemialliselta koostumukseltaan samanlaisia. Pirkerin tutkimuksessa pyrotekniikan hiukkasista tunnistettiin esimerkiksi bariumia, strontiumia ja kuparia, joita käytetään pyroteknisten tuotteiden väri- ja polttoainekomponenteissa. Hiukkasten määrä ei siten yksin kerro niiden terveysvaikutuksista.

Toisaalta stadionolosuhteisiin soveltuvia terveysperusteisia raja-arvoja hiukkasten lukumäärälle ei ole. Esimerkiksi Euroopan unionin pyroteknisiä tuotteita koskeva direktiivi 2013/29/EU määrittelee tuotteiden turvallisuusvaatimukset, CE-merkinnän ja valmistajien velvollisuudet, mutta ei aseta raja-arvoja pyrotekniikan käytön aikana syntyville hiukkaspitoisuuksille. Myöskään UEFA raportissa ei esitetä tällaisia raja-arvoja, vaan sen johtopäätökset perustuvat kokonaisarvioon pyrotekniikan aiheuttamista turvallisuus- ja terveysriskeistä.

Mihin viranomaiset perustavat kantansa?

Perustuuko viranomaisten nollatoleranssilinja tutkimusnäyttöön?

Edellisessä artikkelissa haastattelin Tukesin ylitarkastaja Kari Erkkoa. Tätä artikkelia varten häneltä pyydettiin tarkennuksia muutamaan kommenttiin.

”Mihin tutkimuksiin tai selvityksiin Tukesin kanta pyrojen vaarallisuudesta perustuu?”

”Koska emme ole tutkimus- tai terveysviranomainen etsimme muiden tietoja kansallisesti sekä kansainvälisesti. Tuotteiden toimintatavat ovat myös moninaisia, joten ohjeessa yleisesti huomioidaan erilaisten tuotteiden vaikutuksia. Kansallisilta tahoilta, muun muassa THL ja työsuojelu, emme saaneet tietoja tällaisten tuotteiden vaaroista, koska eivät olleet asiaa tutkineet.”

Kysyin Erkolta myös, mitä terveysperusteisia raja-arvoja Tukes käyttää arvioidessaan soihtujen ja savujen palamisessa syntyvien aineiden, kuten hiukkasten, pitoisuuksia suhteessa terveysriskeihin.

”Hiukkasmäärät ja -arvot ovat vain osa tällaisten tuotteiden vaaroja.”

Saman kysymyksen esitin myös muutamalle muulle Tukesin asiantuntijalle. Vastausta en saanut.

Aiheesta on julkaistu vain vähän tutkimuksia. Edellä käsiteltyjen tutkimusten lisäksi Ruotsissa tutkittiin vuonna 2013 Friends Arenalla soihtujen ja savujen aiheuttamia hiukkaspitoisuuksia. Futbolskanalenin tutkimuksesta julkaisemien tietojen mukaan mitattu hiukkaspitoisuus oli 1,7 mg/m³. Tässä artikkelissa kerrotaan myös raja-arvot. Ruotsissa hengitysteihin syvälle kulkeutuvan pölyn työympäristöä koskeva raja-arvo on 5 mg/m³.

Tutkimuksen jälkeen Ruotsin poliisi toteutti omat mittauksensa työmaakontissa. Suljetussa sisätilassa tehdyissä kokeissa mitatut pitoisuudet olivat huomattavasti suurempia kuin avoimella stadionilla tehdyissä mittauksissa. Myöhemmin poliisi viittasi näihin mittaustuloksiin perustellessaan kantaansa pyrotekniikan vaaroista, mikä herätti Ruotsissa julkista keskustelua poliisin motiivista.

Lopulta kysymys ei ole vain pyrotekniikasta – se on myös kysymys siitä, mihin turvallisuutta koskevat päätökset perustuvat

Tämän kirjoituksen aikana vastaan tuli useita väitteitä, jotka ovat vakiintuneet osaksi julkista keskustelua, vaikka niiden taustalta löytyi yllättävän vähän tutkimusnäyttöä tai dokumentoituja perusteluja. Pyrotekniikan väitetään olevan yksiselitteisesti laitonta, nollatoleranssin kerrotaan toimivan ulkomailla, savun terveysvaaroista puhutaan varmoina tosiasioina ja vaihtoehtoisia toimintamalleja kuvataan epäonnistuneiksi – mutta kun perusteluja alkaa selvittää tarkemmin, moni asia osoittautuu huomattavasti monisyisemmäksi.

Turvallisuusviranomaisten tehtävänä on luonnollisesti arvioida riskejä varovaisuusperiaatteen mukaisesti. Juuri siksi heidän kannanotoillaan on suuri painoarvo. Siksi olisi myös tärkeää, että ne perustuisivat mahdollisimman avoimesti tutkimusnäyttöön, dokumentoituihin kokemuksiin ja läpinäkyvään arviointiin. Muutoin vaarana on, että yksittäisistä käsityksistä tai vuosien varrella syntyneistä mielikuvista tulee vähitellen kiistattomina pidettyjä totuuksia, jotka alkavat ohjata niin julkista keskustelua, viranomaislinjauksia kuin uusien määräysten valmisteluakin.

Keskustelun ei pitäisi jakautua pyrotekniikan kannattajiin ja vastustajiin. Keskeinen kysymys on, millä keinoin ottelut saadaan mahdollisimman turvallisiksi. Siihen vastaaminen edellyttää, että myös nykyisiä toimintamalleja voidaan arvioida kriittisesti ja että vaihtoehtoja tarkastellaan avoimesti tutkimusnäytön ja kokemusten pohjalta – ei pelkästään vakiintuneiden käsitysten perusteella.

Teksti: Juha Juoni ja Topi Konttas

Jalkapallon turvallisuuskeskustelu nojaa yllättävän vähäiseen tutkimusnäyttöön

Tilaa tyylikäs pääkallopaita!